HAM:in taidehankintarahat persiljaa




Helsinkiläisiä taiteilijoita kiinnostaa työmahdollisuudet ja toimeentulo. Helsingin kaupunki budjetoi onnettoman vähän rahaa taidehankintoihin. Tänä vuonna helsinkiläiset taiteilijat oikeutetusti toivovat, että onni potkaisisi ja joku oman taiteellisen työn tulos; maalaus, veistos, grafiikka tai yhteisötaiteellinen projekti – miksei performanssikin hankittaisi osaksi taidemuseon kokoelmaa.

Mikään velvollisuus Helsingin taidemuseolla HAM:illa  ei ole ostaa kokoelmaan vain helsinkiläisten taitelijoiden töitä ja se näkyy kyllä kokoelmaa katsellessa. Enemmän kuin kokoelman laatua, rakennetta tai siellä esillä olevien kuvataiteen muotojen kritisoimista, on nyt yytä kritisoida taidehankintamäärärahojen vähäisyyttä. Tälle kuluvalle vuodelle taidehankintoihin on budjetoitu vain 263 517 euroa. Näin ei saisi taiteilijoiden pääkaupungissa olla – on syytä ryhtyä kulttuurikapinaan ja lopettaa taiteilijoiden työn ostamisen marginalisoiminen. 

Persiljan sijaan taide ja kulttuuri on yhteiskunnan pihviä ja pihvinä olo pitää alkaa näkyä myös taiteen ja kulttuurin rahoituksessa.

Helsingin kaupungin taidemuseon taidehankintamäärärahat kertovat taiteen marginalisoimisesta – siitä persiljasta. HAM:illa on vuonna 2017 yhteensä 100 452 euroa kokoelmien hankintoihin sekä 163 035 julkisiin taideteoksiin. Eli yhteensä 263 517 euroa. Tämä on sietämättömän vähän taiteilijoiden pääkaupungille. Miksi taiteilijajärjestöt ovat hiljaa. Missä on taitelijoiden protesti?
Helsingin kaupunki on vuodesta 2002 tehnyt vuosittain ylijäämää. Viime vuonna 598 miljoonaa. On selvää, että työllisyyden hoitoon pitää saada tästä ylijäämästä roima osa. Taidehankintamäärärahat ovat suoraa tukea kuvataiteilijoiden työllistymiseen. Galleriatointakin saa siitä osansa. Lisäksi kaupungissa on syytä aloittaa erilaisia kulttuurialan työllistämishankkeita.

Töihin kaupungille

Valtio toimii hyvänä esimerkkinä kunnille.  Meillä on Suomessa 39 taiteilijaa töissä valtiolla.  Kaupunkien pitää uskaltaa alkaa palkata taiteilijoita kaupunginosiin niin kuin valtio viisaasti palkkaa taiteilijoita lääneihin eri puolille maata taiteilijoiksi. Näille uusille kaupunginosa- tai lähitaiteilijoille pitää alkaa maksaa 2752 € kuusssa niin kuin läänintaitelijoillekin keskimäärin maksetaan.

Taiteilijoiden pääkaupungissa Helsingissä tämä tarkoittaisi uutta työtä 53 taiteilijalle. Eri taiteen alojen ammattilaiset ottaisivat tällä mallilla uuden paikan kulttuuripalvelujen toisenlaisina tuottajina. Taiteilijat eivät lakkaisi olemasta taiteilijoita. Taiteilijoista ei tulisi sosiaalitätejä tai kulttuurisihteereitä vaan taitelijat olisivat edelleen taiteilijoita – sitähän me taiteilijat parhaiten osaamme.

Lisäksi kuntataiteilijat olisivat alueillaan luonnollisesti kontaktissa muihin kaupungin peruspalvelujen tuottajien kanssa. Kunnissa yleisesti pyritään siihen, että kuntapalvelut lävistäisivät toisiaan. Helsingissä on vain yksi virka jonka sosiaalitoimi ja kulttuuritoimi jakavat. Lisäksi korttelitaiteilijat voisivat ottaa koppia kulttuuri- ja taidejärjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja asukkaiden aloitteista. En vaatisi työtätekeviltä taiteilijoilta sen suurempia sosiaalisia taitoja kuin työläisiltä muutenkaan. Kyllä omassa kammiossaan kirjoittavalla runoilijalla tai tietokoneensa taakse hautautuvalla mediataiteilijalla ilman sen kummempia yhteisötaiteellisia avuja, olisi paikkansa kaupunkitaiteilijana. Aika ja taiteilija näyttäisivät mihin uusi kulttuuripalvelu pystyisi. Alkuun olisi tärkeää, ettei ideaa tapettaisi hallintobyrokratialla, vaan tässä kohtaan sovellettaisiin samaa vaatimusta mitä yhteiskunta jo taiteilijoihin soveltaa. Meiltä taiteilijoiltahan odotetaan, että taiteellamme tekisimme jotain ennen näkemätöntä ja löytäisimme sille yleisön. 

Taiteilijan pelkkä läsnäolo, osallistumisesta erilaisiin yhteiskunnallisiin prosesseihin puhumattakaan toisi varmasti kuntiimme ja kotikaupunkeihimme uudenlaista otetta tekemiseen ja osallistumiseen.